Logo
Artistin kuva


He is among the top twenty
jazz guitarists in the world.
(Stuart Nicholson)
ETUSIVU   KEIKAT   LEVYT   YHTYEET   BIO   KUVAT   ARTIKKELIT   KONTAKTI   In English
Nyt
Levyn kansi
CONTACT:
info@teemuviinikainen.com
12.5.2017

Artikkelit

Keskisuomalainen 22.4.2017

Standardeja parhaimmillaan

Teemu Viinikainen Solo: 100 Years of Thelonius Monk

On ilahduttavaa, että Jyväskylään on syntynyt laadusta tinkimätön jazzmusiikin puolestapuhuja. Vaikka Jazz Jkl -nimeä kantavan yhdistyksen historia voidaan toistaiseksi kiteyttää muutamaan keikkaan, yhdistys on ymmärtänyt ensimmäisten askelten tärkeyden. Esiintyjät ovat olleet nimekkäitä, ja konsertteja on valmisteltu tyyli ja taito edellä.

Yhdistyksen järjestämässä torstai-illan konsertissa tunnelmoi kotimaisten kitaristien kärkinimi, Teemu Viinikainen. Hänen tekninen suorituskykynsä ja musiikillinen monipuolisuutensa ovat hämmästyttäneet ja hurmanneet vuosien ajan, eikä soolokonserttia parempaa tapaa nauttia näistä lahjakkuuden hedelmistä ole helppo löytää.

Lukuisten yhtyeiden riveistä tuttu muusikko päätyi tulkitsemaan bebop-legenda Thelonius Monkin tuotantoa jazzristeilyä järjestäneen Jussi Fredrikssonin aloitteesta. Onneksi kertaluontoiseksi tarkoitettu projekti laajeni: lopputuloksena on korkeatasoinen konserttisarja, jossa sävellykset jatkavat elämäänsä vielä 100 vuotta Monkin syntymän jälkeen.

Tunnelmallinen konsertti sisälsi taitavasti valittuja paloja Monkin noin 70 sävellyksen joukosta. Sävykkäitä sooloja ja meheviä melodioita säestivät vuoroin pelkistetyn yksinkertaiset rytmit, vuoroin koko sovitus kietoutui pidemmän improvisaatiojakson ympärille.

Viinikaisen suurimpiin vahvuuksiin kuuluva taidokas dynamiikan käyttö sopi Monkin tulkintaan erinomaisesti. Kitaralla soitettuna arvaamattomuus tuntui olevan läsnä pidempään kuin alkuperäisissä tiuhaan soinnutetuissa ja suurilla otteilla säestetyissä versioissa.

Lavalla Viinikaiselle apua antoivat loopit, joista h√§n jalosti itse√§√§n palvelevia kumppaneita. Erityisesti villiintyneen Evidence ‚Äďtuokiokuvan sis√§lt√§m√§t s√§vyt syk√§hdyttiv√§t. Huomion arvoista on, etteiv√§t loopit miss√§√§n vaiheessa tehneet Viinikaisen kitaraa t√§ysin tarpeettomaksi.

Torstai oli toivoa täynnä, ja niin uskon jyväskyläläisen jazzin ystävänkin olevan. Mikäli Jazz Jkl jatkaa samaan malliin, yhdistykselle on helppo povata menestystä ja pitkää ikää.

Venla-Vanamo Asikainen

Jazzpossu

Viapori Jazz 2016

Teemu Viinikainen III

Kitaristi Teemu Viinikainen toi Kirjurinluodon Image-lavalle uuden trionsa III ‚Äď rummuissa p√§iv√§n toisessa setiss√§√§n Joonas Riippa ja Moogissa ja Rhodesissa Pori Jazzin vuoden nousevana kykyn√§ palkittu Mikael Myrskog.

Viinikaisen edellinen trio Ville Herralan ja Mika Kallion kanssa on luottanut enemmän hillittyyn charmiin, mutta tämä uusi kolmikko runttasi puolestaan kelpo voimalla ja balladeissakin oli tietynlaista jäntevyyttä.

Riipan rumpalintaidot p√§√§siv√§t vahvasti useammassakin kappaleessa esiin ‚Äď etenkin Birdmanin alussa saatiin nauttia hienosta pitk√§st√§ soolo-osiosta, kappale lieni saanut innoitusta Antonio Sanchezin soolorumpusoundtrackista saman nimiseen Oscar-voittajaelokuvaan.

Myrskogin s√§hk√∂iset koskettimet hoitivat useampaakin hommaa ‚Äď bassolinjat tulivat niin luontevasti ett√§ sit√§ vallan unohti ettei b√§ndiss√§ ollut basistia ja √§√§nimaailmaan tuli koskettimista mukavasti lis√§v√§ri√§. Kitaravetoiset triot ovat helposti √§√§nimaailmaltaan varsin yksipuolisia, mutta t√§ll√§ kokoonpanolla ei ollut sill√§ osin ongelmia. Myrskogilla tuntuu olevan hyv√§ paletti koossa ‚Äď n√§iden koskettimien lis√§ksi viime vuosina hyvi√§ otteita on kuultu my√∂s Buba Wii Aa -b√§ndiss√§ uruissa ja Kadi Quartetissa pianossa.

Viinikainen itse tyylitteli hienosti niin vahvoilla rock-soundeilla kuin pehmeill√§ balladis√§vyill√§. S√§vellyksetkin her√§ttiv√§t sadetta Image-lavan katoksen alle ker√§ntyneess√§ olosuhteet huomioon ottaen varsin mukavan kokoisessa yleis√∂ss√§ ihastusta ‚Äď ehk√§ Hedvig Mollestad torstaina sai innostuneimmat bailaamaan kovempaa, mutta kokonaissuosionosoitusten m√§√§r√§ss√§ Viinikaisen kolmikko pesi muut Image-lavalla t√§h√§n menness√§ esiintyneet. Hieno tunnelma, pieness√§ lavassa on oma taikansa!

Hyv√§ avaus uudelta triolta ‚Äď j√§√§mme innolla odottamaan tulevaa.

Jazzpossu

Viapori Jazz 2016

Verneri Pohjola Plays Pekka Pohjola

Tämän vuoden Viapori Jazzin odotetuimpia keikkoja oli viimeisen illan Verneri Pohjola Plays Pekka Pohjola jossa nykyisen sukupolven huipputrumpetisti esitti maineikkaan basisti-isänsä musiikkia. Verneri tuntuu karistaneen menneisyyden haamut ja painolastin ja ohjelmisto näyttäytyi ensisijaisesti musiikillisena kohtaamisena kahden vahvan melodiantajun omaavan muusikon välillä.

B√§ndi, jossa Vernerin rinnalla soittivat kitarassa Teemu Viinikainen, koskettimissa Tuomo Pr√§tt√§l√§, bassossa Antti L√∂tj√∂nen ja rummuissa Mika Kallio, ‚ÄĚjuoksi oman juoksun‚ÄĚ ‚Äď tulkinnat olivat soittajiensa n√§k√∂isi√§, mutta alkuper√§isi√§ s√§vellyksi√§ kohdeltiin kunnioituksella ‚Äď kovin rep√§isevi√§ musiikillisia is√§nmurhia ei kuultu. Vernerin musiikissa viime aikoina enemm√§n ja enemm√§n esiintynyt eloelektroniikan k√§ytt√∂ v√§ritti soundia.

Vanhemman Pohjolan uran kaarta hahmoteltiin sen molemmista p√§ist√§ ‚Äď p√§√§paino oli vanhemmalla 70-luvun proge-puolella jossa alkuper√§ismateriaali oli tehty vahvasti rock b√§ndi-hengess√§, mutta muutama kappale kuultiin my√∂s 90-luvun alun Changing Waters -levylt√§ jossa Pekan musiikki oli siirtynyt vahvasti enemm√§n jazzin suuntaan. B√§ndi otti oivasti oleellisen hy√∂dyn haltuun molemmista puolista ‚Äď tutut proge-biisit kuten Ensimm√§inen aamu, K√§tk√§vaaran lohik√§√§rme ja Nipistys olivat varmasti juuri sit√§ klassikoiden ilotulitusta mit√§ monet olivat tulleet keikalle kuulemaan kun taas uudempi materiaali soveltui luontevammin jazz-b√§ndin soitettavaksi ‚Äď erityisesti varsinaisen setin p√§√§ttynyt Benjamin tuntui kuin t√§lle kokoonpanolle tehdylt√§.

Setin uskaliain osuus oli etuk√§teenkin hehkuteltu ‚ÄĚvuoropuhelu‚ÄĚ jossa Pr√§tt√§l√§ oli koostanut Pekan bassosooloista materiaalia johon Verneri liven√§ musiikillisesti reagoi sit√§ etuk√§teen kuulematta. Hidastetut ja k√§sitellyt bassop√∂rin√§t olivat tosin t√§ysin tunnistamattomia, joten musiikillisesti t√§m√§ osio osoittautui melko perinteiseksi miehen ja elektroniikan kohtaamiseksi.

Kokonaisuutena kuitenkin konsertti t√§ytti odotukset ‚Äď herkullisia hetki√§ riitti niin is√§n kuin pojankin musiikin yst√§ville ja luontevasti k√§tt√§ paiskasivat my√∂s 70-luvun proge ja t√§m√§n ajan jazz ‚Äď s√§vellykset ja soittajat olivat tasapainoisesti l√§sn√§.

Helsingin Sanomat 22.6.2016

Jukka Perkon kokoama Avara-trio avartaa sointia toisella levyllään

Saksofonistin ja kahden kitaristin kokoonpano on ainutlaatuinen Jukka Perko Avara: Invisible Man

Nimensä kaltaiselta kuulostava Avara tavoitteli ensimmäisellä levyllään neljä vuotta sitten taivaita lähes kirjaimellisesti. Kaikki kappaleet oli sovitettu suomalaisista virsistä, joita kolmikon koonnut saksofonisti Jukka Perko oli tulkinnut seesteisen ylentävästi jo kahdella omalla albumilla.

Mutta vasta Invisible Man tekee näkyväksi sen verrattoman musiikillisen kolmiyhteyden, johon poikkeuksellinen saksofonistin ja kahden kitaristin kokoonpano vihjaisi ensilevyllä.

Osittain tämä juontuu materiaalista, joka on valtaosaksi omaa eli Perkon, Jarmo Saaren tai Teemu Viinikaisen säveltämää. Avara soikin nyt lähtökohtiaan moninaisemmin, vaikka balladimaisten sävellysten sovitukselliset irtiotot ovat yhä hillittyjä.

Tärkeälle saksalaiselle yhtiölle tehty Invisible Man on samalla avaus laajemmille eurooppalaisille markkinoille. Lainakappaleiksi valitut radiohitit Don’t Give Up ja Tears in Heaven voivat edistää tavoitetta, mutta vaikuttavat kokonaisuudessa vähän väkinäisiltä, päälle liimatuilta.

Harri Uusitorppa

Keskisuomalainen 6.6.2016

Entisestään kypsynyt hedelmä

Jukka Perko Avara: Invisible Man

Suomalaisen jazzkentän suurimpiin nimiin jo parin vuosikymmenen ajan kuulunut saksofonivirtuoosi Jukka Perko on tehnyt sen taas. Invisible Man on ties kuinka monennes äänite, jolla muusikko loistaa, hurmaa ja valloittaa paitsi soittajana, myös säveltäjänä ja sovittajana. Kun vetoapuna ja yhtyetovereina ovat niin ikään maamme eturivin jazzkitaristit: Jarmo Saari sähköisessä ja Teemu Viinikainenakustisessa, on lupa odottaa keskivertoa suurempaa kuunteluelämystä. Syystäkin: yhtye ei jätä odotusta täyttämättä tälläkään kertaa.

Yhtyeen historiasta tekee kiinnostavan muun muassa se, että sen esikoisalbumi koostui virsistä, jotka Perko on sovittanut persoonalliselle yhtyeelle erinomaisesti soveltuviksi makupaloiksi. Invisible Man jatkaa kiehtovalla, poikkeuksellisen instrumentaation synnyttämällä kokeilevan, taiteellisen ja leikkisän äänimaailman ristiaallokolla, vaikka sisällöllisesti eroaakin esikoisesta radikaalisti.

Levyllä on paitsi yhtyeen jäsenten omia sävellyksiä, onnistuneita sovituksia klassikonomaisista kappaleista eri musiikkityylien rajapintoja rikkoen. Kokonaisuus säilyy hämmästyttävän ehyenä. Erityisesti huomion kiinnittävät Viinikaisen kynästä syntynyt Sweet Solitude, jonka hän taituroi kunniaa herättävästi sekä hypnoottisen kauniit sovitukset Eric Claptonin ikonisesta Tears in Heaven -kappaleesta ja Gabriel Faurén klassikkoteemasta Pavane, josta kehittyy hämmästyttävä vuoropuhelu.

Yhden saksofonin, kahden kitaran ja kolmen muusikon toinen tuleminen on edeltäjäänsäkin kypsempi hedelmä, poikkeuksellisen kehittynyt albumikokonaisuus, joka ei kuuntelemalla kulu.

Venla-Vanamo Asikainen

Soundi 6/2016

Jukka Perko Avara: Invisible Man

Avaran muodostavat Jukka Perko (saksofonit), Jarmo Saari (sähkökitara) ja Teemu Viinikainen (akustinen kitara) versioivat edellisellä levyllään virsiä. Invisible Manilla kolmikko jatkaa yhä edellisen tavoin melodisissa tunnelmissa ja esittävät omien sävellysten rinnalla Eric Claptonin Tears In Heavenin, Peter Gabrielin Don’t Give Upin sekä vielä ranskalaisen myöhäisromantikko Gabriel Faurén Pavannen.

Villi jazzhenki ei ole tälläkään levyllä läsnä, vaan nytkin turvaudutaan kamarimusiikki-tyyliseen hienostuneeseen ilmaisuun. Omat ja lainatut sävellykset täydentävät toisiaan ja ne soljuvat saumattomasti luoden miellyttävää avaruuden tuntua. Niukoista keinoista huolimatta musiikki on omalla persoonallisella tavalla rikasta. Kolmikko myös soittaa kappaleet riittävällä ponnekkuudella, joten tähän yhteyteen ei edes osaa kaivata erillistä rytmiryhmää.

Invisible Manin tarttuvaa tunnelmointia ei todellakaan voi moittia, sillä kaikki osaset loksahtavat siististi paikoilleen. Vähempi on enempi -periaate on siis taas kantanut hedelmää.

Ole Nerdrum

Soundi 2/2014

TEEMU VIINIKAINEN TRIO: Hit It!

Kitaristi Teemu Viinikaisen, basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion trio on yksi maamme hienoimpi jazz-yhtyeitä juuri nyt.

Levyn avaava nimikappale todistaa Viinikaisen pystyvän sähäkkään postbop-kitarointiin. Biisissä ja tulkinnassa on Pat Martinon kaikuja. Duke Ellingtonin Things Ain’t What They Used To Be on sovitettu tavalla, joka flirttailee dekonstruktion kanssa. Trion vuoropuhelu versiolla on kaikessa abstraktiudessaan todella hienoa.

Suurin osa loppulevystä tuo mieleen 1970-luvun fuusiokokeilut. Viinikaisen soitto on värikylläistä ja hän käyttää efektejä todella luovalla ja musikaalisella tavalla, ei kainalosauvana. Esimerkiksi Kiitti J:n soolo yltää aika vapaaksi tykitykseksi, jossa Viinikaisen soitossa yhdistyvät kiihko ja tyylitaju. Se on vaikeata. Näinä hetkinä on myös Kallion soitto hienoimmillaan.

Arttu Tolonen

Jazzpossu 30.1.2014

Teemu Viinikainen Trio - Hit It!

Kitaristi Teemu Viinikaisen trio on edennyt toiseen levynsä muutaman vuoden takaisin Nyt! levyn jatkoksi. Ensilevy kärsi soundin ohkaisuudesta joka lienee yleinen ongelma Viinikaisen lailla perinteistä jazzkitarasoundia suosivissa trioissa, mutta nyt Hit It! -levyllä potkua ja vaihtelua on saatu huomattavasti lisää.

Aloitusbiisi Hit It! tuo vielä mieleen ykköslevyn nimikappaleen sormiharjoitusmaisella kitara-avauksella ja yleisellä tunnelmalla, mutta jo kakkosbiisissä karataan uusille urille kun vuorossa on yksi levyn kahdesta lainakappaleesta - Duke Ellingtonin Thing’s Ain’t What They Used to Be. Hurmaavan eksentrinen versio, jossa Ville Herrala bassossa pääsee fiilistelemään täydentävänä blues-lickien heittäjänä ja rummuissa Mika Kallio kolistelee kutkuttavan vapaamuotoisesti.

Ellingtonin lisäksi menneistä mestareista Miles Davis kummittelee levyllä epäsuorasti - toinen lainakappale on Joe Zawinulin sävellys Directions, joka kuului 60-luvun loppupuolella ja 70-luvulla Milesin bändin ydinohjelmistoon, 70-luvun Milesin bändin sähäkkyyttä haetaan tässäkin tulkinnassa runsaitten kitaraefektion kautta. Milesin tuo mieleen myös Viinikaisen kunnianosoitus Keith Jarrettile - Kiitti J - jonka reipas wah/funk-soundi tuo etenkin soolossa mieleen Jarrettin musiikista juurikin sähköiset koskettimet joita Jarrett aikansa Milesin bändissä soitti.

Vaikka sähäkämpi särökepittely ei olekaan Viinikaisen osaamisen ydinaluetta niin koko levyn mittakaavassa tämmöinen tykittely tuo mukavasti vaihtelua.

Viinikaisen omista sävellyksistä iloisin yllätys oli 5 am, johon Herralan ytimekäs bassonsoitto luo mukavan vankan pohjan hiljaiselle aamuyön tunnelmoinnille. Ehdoton suosikkibiisi tältä levyltä!

Levyllä on paljon hyvää ja jazzkitaratrion mahdollisuuksia tutkitaan melko monipuolisesti, mutta heikkokin kohtansa sillä on kun keskivaiheilla oman sisältönsä puolesta nimensä veroinen, mutta mihinkään varsinaisesti johtamaton Intro ja verkkainen VP vievät tuulen purjeista toviksi.

Jazz Finland 28.1.2014

Teemu Viinikainen: Hit it!

Teemu Viinikainen trion toinen albumi Hit It! julkaistiin kotimaista jazzia julkaisevalle Prophone-merkille. Yhtyettä luotsaa suvereeni kitaristi Teemu Viinikainen, jonka lisäksi triossa vaikuttavat basisti Ville Herrala sekä rumpali Mika Kallio. Vauhdikas levy on jatkoa yhtyeen samaiselle levymerkille vuonna 2011 julkaistulle debyyttilevylle Nyt!. Levyn virallinen julkistuskeikka on Flame Jazz -risteilyllä 1.-2.2.2014.

Trion toinen levy alkoi hahmottua kiertueen aikana alkuvuodesta 2013. Albumin kappaleet ovat kahta raitaa lukuun ottamatta Viinikaisen omia s√§vellyksi√§. ‚ÄĚOlin s√§velt√§nyt triolle uutta ohjelmistoa. Keikoilla p√§√§simme kokeilemaan biisej√§ my√∂s yleis√∂n edess√§‚ÄĚ, kertoo Viinikainen levytysprosessista. Lokakuussa 2013 Markku Veijonsuon Varistoteles-studiolle vietiin iso m√§√§r√§ uusia kappaleita, joista osa p√§√§tyi my√∂s levylle. ‚ÄĚValmiiden kappaleiden lis√§ksi soitimme vapaita improvisaatioita, joista l√∂ytyi paljon hyvi√§ ideoita s√§vellyksiin‚ÄĚ, lis√§√§ Viinikainen.

Nyt julkaistava albumi tuo debyyttilevy√§ vahvemmin esiin yhtyeen energist√§ puolta. ‚ÄĚN√§en uuden albumin j√§lleen askeleena eteenp√§in trion toiminnassa‚ÄĚ, pohtii Viinikainen. Levyn nimikkokappale ‚ÄĚHit It!‚ÄĚ on Viinilkaisen s√§velt√§m√§ nopea blues, jonka alkuper√§inen ty√∂nimi oli sekin kappaleen tunnelmia kuvaava H√§h, t√§h, h√§?. Levyn nelj√§s raita Kiitti J on puolestaan pianistilegenda Keith Jarrettin inspiroima kappale, joka muutaman muun kappaleen tavoin muotoutui studiossa aivan uuteen uskoon. Levyll√§ kuullaan my√∂s Joe Zawinulinklassikko Directions sek√§ Duke Ellingtonin Things Ain‚Äôt What They Used to Be.

Kriitikoiden ylist√§m√§ Viinikainen on konsertoinut useiden kansainv√§listen jazzartistien kanssa kuten Joe Lovano, Vince Mendoza,Randy Brecker ja Tim Hagans. Tunnetun jazzkriitikon ja -kirjailijan Stuart Nicholsonin mukaan Viinikainen kuuluu ‚ÄĚmaailman 20 parhaimman jazzkitaristin joukkoon‚ÄĚ.

Vaikka kitaristi Teemu Viinikaisen soitossa ilmaisuvoima, svengi ja virtuositeetti ovat itsest√§√§nselvyyksi√§, p√§√§llimm√§isiksi tuntemuksiksi h√§nt√§ kuunnellessa nousevat kuitenkin vahva l√§sn√§olo ja herkkyys.‚ÄĚ, kertoo puolestaan Viinikaisen pitk√§aikainen muusikkokollega, saksofonisti Jukka Perko.

Keskisuomalainen 2.12.2013

Jukka Perko & Johanna Iivanainen Martan ja Rudolfin joulu

Jukka Perkon ja Johanna Iivanaisen joululevy Martan ja Rudolfin joulu on paketoitu ovelasti. Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin lämminhenkiset kuvitukset ovat suomalaisen nostalgisen joulukuvaston perusta, tutun ja turvallisen symboli. Martan ja Rudolfin joulun musiikki puolestaan soi harvinaisen rohkeana.

Perko on sovittanut levyn yhdessä Mikko Hassisen, Marzi Nymanin, Teemu Viinikaisen ja Jarmo Saaren kanssa. Huippumuusikoista koostuva joukko hyödyntää taitavasti jazzin ja klassisen musiikin ilmaisukieltä, eikä pelkää myöskään haastaa kuulijaansa. Perkon, Viinikaisen ja Saaren lisäksi levyllä soittaa Helsingin kaupunginorkesteri.

Johanna Iivanaisen ääni on kaunis ja herkkä. Se muodostaa levyn tunnistettavan ytimen, jonka ympärillä musiikki kiertelee ja loihtii esiin kiehtovia maisemia.

Martan ja Rudolfin joululta löytyy useita upeita tulkintoja. Esimerkiksi Tonttu on sovitettu hienolla nyanssintajulla, yöllisen unettomuuden sävyjä ymmärtäen.

Viimeisen√§ kuultava sikerm√§ ‚Äď Tulkoon joulu, Jouluy√∂, juhlay√∂ ja Enkeli taivaan ‚Äď on mahtipontinen p√§√§t√∂s t√§m√§n vuoden joululevysadon kiehtovimmalle ja kunnianhimoisimmalle albumille.

Rauli Karjalainen

SuomiJazz.com 13.10.2013

Kannaste-Viinikainen-Riippa Jazz Barissa

Saksofonisti Jussi Kannaste sai Sony Jazzpalkinnon keväällä 2005, ja palkintoon liittyy myös tämä syksyinen Jazzliiton kiertue. Edellisenä syksynä Kannaste oli jo kiertänyt maata Jazzliiton piikkiin Kannaste-Ojajärvi Quartetilla, joten nyt oli tuotava esille jotakin uutta. Ja sitähän löytyi!

Kannaste, kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Joonas Riippa aloittivat rivakalla versiolla Thelonious Monkin Evidence-kappaleesta. Heti kättelyssä tuli selväksi, että tämä yhtye svengaa erinomaisen elävästi ilman basistiakin. Toisena kappaleena soitettiin Viinikaisen uusi lähestulkoon meditatiivisiin sävyihin yltänyt balladi, joka rakentui akustisen kitaran loopin päälle.

Näin illan rakenne oli pohjustettu: kuultiin oivaltavasti sovitettuja hienoja lainakappaleita, sekä omia Kannasteen ja Viinikaisen tupituoreita teoksia.

Lainoista Sam Riversin Beatrice oli trion sovituksena varsinainen runsaudensarvi. Kannasteen tenori työnsi Beatricessa kuulolle hyvin ilmavaa, kevyttä ja hienoviritettyä soundia. Musiikissa oli älykkäitä leikkauksia ja nopeita siirtymiä, epäkonventionaalinen kokoonpano tuntui auttavan luomaan epäkonventionaalista musiikkia.

Bassottomuus toi vapautta, mutta vastapainoksi se edellytti soittajilta myös vastuunkantoa. Biisin monimuotoisuudesta huolimatta trio osoitti myös selkeästi löytäneensä yksinkertaisuuden idean, he malttavat soittaa hyvin vähän, kun on sellaisen aika, ja tarvittaessa myös hyvin hiljaa. Hieno Rivers- toteutus, joka ansaitsisi tulla levytetyksi.

Tässä vaiheessa Kannaste kuulutti jo yleisön joukosta tenoristeja, sillä soittimeen oli kuulemma iskenyt läppävika. En tiedä huomasivatko saksofonistit ongelmia loppuillan aikana, näin maallikkona en ainakaan havainnut mitään vaikeutta Kannasteen soitossa.

Seuraavaksi Jussi Kannasteen s√§estykset√∂n soolo johdatteli Antonio Carlos Jobimin kappaleeseen Zingaro (Portrait in black and white). V√§lill√§ Viinikainen ja Riippa meditoivat kahdestaan, hiljaista alakuloa‚Ķ Vaikuttava versio t√§st√§ ‚ÄĚhempe√§hk√∂st√§ bossasta‚ÄĚ.

Ensimmäisen setin päätti Kannasteen säveltämä uutukainen, 2-osainen espanjalaisvaikutteinen kappale, jossa saksofonin ja kitaran kiukkuiset kimpparevitykset innostivat jatkokseen Riipan solistisiin perkussioakrobatia-harjoituksiin. Sen jälkeen yllettiin Riipan pommien johdolla lähes rockaaviin tehoihin, Viinikainen jopa särötti soundinsa, mikä ei ole ihan tavallista hänelle.

Jussi Kannaste, Joonas Riippa ja Teemu Viinikainen. My√∂s illan toinen setti alkoi r√§v√§k√§sti. Teemu Viinikaisen uunituore blues-s√§velm√§ ‚ÄĚLucky me‚ÄĚ oli illan vauhdikkainta menoa. Pellit aukaistiin katkonaisen, t√∂ks√§yttelev√§n, mutta silti tautisen kulkevan rytmin innoittaessa solisteja parhaimpiinsa.

Dave Brubeckin Take five oli illan vedoista ainoa, joka ei oikein sykähdyttänyt. Yritystä oli kiitettävästi, sillä sekä melodia että rytmi olivat saaneet uutta asua ja ilmettä, mutta ei tämä jopa reggaen suuntaan kurkotellut versio silti innostanut. Take five väljähtyi sitä enemmän mitä pidemmäksi se venyi, eikä edes Viinikaisen loistelias tekniikkanäytös soolo-osuudessa pelastanut.

Kiss the joy (?)-biisin ajaksi Kannaste vaihtoi sopraanosaksofoniin. Viinikainen ja Riippa rakensivat jälleen taidokkaasti tiukan ja toimivan rytmisen kudoksen ilman bassoakin. Lopputulos oli hauskasti kuin rockjazzfuusiota ilman sähköä.

Teemu Viinikainen johdatteli perusteellisella, ypöyksinäisellä esisoitollaan illan toiseen omaan ja uuteen balladiinsa. Saattaa olla että teoksessa näkyy työ Perko-Pyysalo-Viinikainen-ryhmässä, sillä tämä kappale edusti tuolle ryhmälle tyypillistä sävellyksellistä selkeyttä, yksinkertaista, arkaaisen jylhää kauneutta.

Konsertin lopetuksena kuultiin Kannaste-Ojajärvi Quartetin ohjelmistosta tuttu El Diablo, jossa Jussi Kannaste pääsi täyteen vauhtiin bop-solistina. Viinikainen haki hypnoottisia tehoja juuttumalla pitkäksi toviksi samaan riffiin, ja kokonaisuus potki tehokkaasti.

Edellä on tylsänpuoleisesti listattu millaista materiaalia ryhmä illan aikana soitti. Itse musiikista tylsyys oli kaukana, sillä KVR on upea ryhmä. Teemu Viinikainen pystyy yhä laajentamaan omaa taiteilijakuvaansa. Teknisesti huippulahjakas muusikko osoittautuu aina vain mielikuvituksellisemmaksi innovaattoriksi, jolle ainakaan vielä eivät rajat ole tulleet vastaan. Ties mitä onkaan tulossa!

On myös erittäin hienoa, että Viinikainen on nyt sattunut yksiin Jussi Kannasteen kanssa. Kannaste ei ole Suomen nopein tai väkivahvin fonisti, mutta hän on Viinikaisen tavoin innokas etsimään uusia näkökulmia ja luovia ratkaisuja nykyjazziin. Saksofonin älykkö, voisi sanoa, mutta ei mikään kuiva tyyppi, vaan mielikuvituksellinen oman tiensä kulkija.

Pentti Ronkanen

Jazzrytmit 12.3.2013

Kannaste-Viinikainen-Riippa

Kannaste-Viinikainen-Riippa Trio, tuttavallisemmin KVR, on perustettu jo 2005, jolloin Sony Jazz -palkinnon saanut saksofonisti Jussi Kannaste kokosi Jazzliiton kiertuetta varten uudenlaisen ensemblen. Kiertueen jälkeen trio on esiintynyt enemmän tai vähemmän vakituisesti, mutta ensialbumia saatiin odottaa kohtuullisen kauan.

Kannaste ja kitaristi Teemu Viinikainen ovat säveltäneet materiaalia eritoten tälle triokokoonpanolle. Repertoaaria monipuolistamaan on seulottu myös muutamia tuttuja jazzstandardeja. Neljä tuotosta on kollektiivisen työskentelyn tuloksia, ilmeisen ekstemperoiden tehtyjä. Rumpali ja perkussionisti Joonas Riippa täydentää ryhmän trioksi.

Kyseessä on siis konseptibändi. Kokeilunhaluiset muusikot ovat etsineet ja löytäneet uuden lähestymistavan sekä klassikoihin että oman musiikin tekemiseen. Eloisa tunnelma on saatu siirrettyä myös studion tosikkomaiseen ilmapiiriin; työlääntymisen tunnetta ei muodostu.

Dave Brubeck-standardi, viisijakoinen Take five menee hiukan vaivalloisesti, samoin Levantin Blame it on my youth. Tietysti klassikoita saa ja pit√§√§kin sovittaa uudestaan, ja tuoda nykyaikaan ‚Äď siirto triomuodostelmaan on vain nyt valituille s√§velmille varsin iso haaste.

K√§ytetty trioformaatti on toimiva idea, koska muusikot ymm√§rt√§v√§t toisiaan. Musiikki polveilee perinteikk√§√§n jazzilmaisun ja eksperimentaalisen avantgarden v√§lill√§. Levyn ohjelmisto on rakennettu hieman ravintolamenyyn tapaan, ainakin muodollisesti (‚ÄĚaperitiiveista konjakkiin‚ÄĚ, jos jatketaan mielikuvaa). Musiikkiaterian ainekset tosin ovat v√§lill√§ siksi kaukana toisistaan, ett√§ tavallinen ravintola-asiakas h√§mm√§styisi kovin.

B√§ndi ilmituo ajoittain vahvaa energiaa, kuten v√§kev√§lt√§ keikkayhtyeelt√§ sopii odottaakin. Musiikissa on ‚ÄĚkulmaa‚ÄĚ, yll√§tt√§vi√§ melodiak√§√§nn√∂ksi√§ ja polveilevia tempokulkuja. Toisaalta levyll√§ on mukana my√∂s sangen monotonisia ja yksinkertaisia ostinato-osia, joista b√§ndi ei ainakaan studio-olosuhteissa kimpoa mihink√§√§n erityiseen musiikilliseen oivallukseen.

Huomiota tulisi kiinnitt√§√§ hieman my√∂s biisien esitysj√§rjestykseen. Nytkin levy alkaa synkistelevin s√§velin ja l√§hes haudantakaisin soundein; Tensions on nimens√§ mukainen (‚ÄĚhenkisi√§ paineita‚ÄĚ). T√§m√§n ‚ÄĚaperitiivin‚ÄĚ j√§lkeen moni aterioitsija saattaisi j√§tt√§√§ homman siihen. Aperitiivin (engl, appetizer) idea on kuitenkin olla ‚ÄĚpieni, kevyt, ruokahalua her√§tt√§v√§ ja mausteinen alkupala‚ÄĚ, tai sitten otetaan ruokaryyppy. Hurja Baby baby olisi mausteisena avausnumerona tempaissut kuulijan heti mukaansa ja avannut musiikkiruokahalun sille, mit√§ jatkossa seuraa.

Musiikillinen ajatus mongertaa my√∂s Kannasten saksofonissa; esitys ei tahdo l√§hte√§ oikeasti svengaamaan. ‚ÄĚRauhallinen‚ÄĚ muuntuu suomalaisb√§ndeill√§ yleens√§kin ‚ÄĚlaahustavaksi‚ÄĚ. √Ą√§nitteen√§ bassoton tuotos kuulostaa tyydytt√§v√§n t√§ydelt√§ ‚Äď joissain kohtaa bassosta olisi ep√§ilem√§tt√§ ollut todellista hy√∂ty√§. √Ą√§nitysteknisin keinoin yhtyesoundia olisi voinut monilta osin vahvistaa ‚Äď jo kaikuefektin rohkeammalla k√§yt√∂ll√§ olisi saatu ihmeit√§ aikaan tilailluusion luomisessa. Live-soitto varmasti soi moni-ilmeisemmin.

Bassoton yhtye on aina tietyll√§ tavalla riskibisnes ‚Äď rumpali alkaa liian helposti yll√§pit√§√§ bassarilla ‚ÄĚfeikki-bassoa‚ÄĚ, melodiasoittimet jumiutuvat junnaaviin fraaseihin jne. KVR v√§ltt√§√§ varsin onnistuneesti t√§llaisia loukkuja. Bassottoman kokoonpanon esikuvaksi on mainittu tenorisaksofonisti Joe Lovanon, rumpali Paul Motianin ja kitaristi Bill Frisellin trio. T√§m√§ tuntuu hiukan et√§iselt√§, ennemmin KVR:st√§ tulee mieleen takavuosien jazzrock-hirmu Back Door ‚Äď n√§in erityisesti vauhtiosuuksissa.

Brittitriossa tosin oli kitaran tilalla bassokitara, mutta Colin Hodgkinsonin soittotapa oli hyvin kitaramainen. Vertailuun sopii Das Kapitalin albumi Conflicts & Conclusions; Das Kapital plays Hanns Eisler, ja ehkä myös sen edeltäjä Ballads & Barricades. Free jazz-pohjalta tehdään loistavaa studiotyötä, ja Das Kapital on hillitön live-akti.

Ehkä KVR:n kannattaisi yhtyeenä löytää myös jotakin omaa, persoonallista sanomaa, kuten Das Kapital esittäytyy ankarana kulttuurisena vastavoimana kaupallisuudelle ja arvostelevana havainnoitsijana maailmanmenolle.

Antti Suvanto

Satakunnan kansa 19.3.2012

Jukka Perko: Avara

Virsilevyä voisi pitää näinä aikoina markkinalähtöisenä vetona varsinkin, kun Avaran avaa tuikituttu Suvivirsi. Saksofonisti Jukka Perko operoi kuitenkin niin syvällä veisatun Sanan ihmeellisessä maailmassa, että hänen tapauksessaan kaupalliset lähtökohdat eivät käväise mielessä. Kolmas virsikokoelma on ja ei ole samaa maata kuin kaksi edeltäjäänsä, jylhästi orkesteroitu Kaanaanmaa ja pienimuotoinen Maan korvessa. Jälkimmäisellä soittaneen vibrafonisti Severi Pyysalon tilalla on nyt kitaristi Jarmo Saari. Teemu Viinikaisella täydennettynä Avara-trio on yhtä kuin kaksi kitaraa ja saksofoni. Soitinnus toimii hämmentävän kauniisti. Se antaa tilaa nyansseille ja dynamiikan vaihteluille sekä nostattaa esimerkiksi Kaitse, Jeesus, paimen hyvän herkät kielikudelmat aivan omiin sfääreihinsä. Hartaat sävelet leijuvat kirkon ikkunoista ulos ja ylös keväiselle taivaalle.

Ilari Tapio

Kouvolan Sanomat 19.11. 2011

Teemu Viinikainen trio: Nyt. Prophone 2011

Teemu Viinikainen tunnetaan varsinkin saksofonisti Jukka Perkon kokoonpanoista. Kitaristin toinen oma levy, Nyt , on kuulassointista kitarajazzia selkeimmillään. Pitkään ja hartaasti työstetyllä levyllä Viinikaisen apuna ovat mestarismiehet basisti Ville Herrala ja rumpali Mika Kallio. Nimikappaleella komppikaksikko kirmaa kuin hirvi jahtimiehiltä karkuun. Toinen vauhtipala on Laki mii, jossa on ajoittain aistittavissa John Scofieldin kosketusta. Viinikaisen sävellyksiä täydentää Toivo Kärjen Siks' oon mä suruinen, joka soitetaan kunnioittavan pidättyvästi.

Kun levyn viimeinen varsinainen kappale hiipuu, älkääpä sulkeko soitinta. Kolmen minuutin odottelu palkitaan piilokappaleella, joka on piposta vedettyä improjamitusta, aivan kuten levyn kolmosraita Maahinenkin.

Helsingin Sanomat 12.10.2011

Jazz

Hienolla "akustisella" soundilla soittava Teemu Viinikainen on tuttu monista yhtyeistä, mutta toukokuussa taltioitu Nyt! on vasta toinen oma albumi hieman hapuilevan Tales Of Robert Dicksonin (2005) jälkeen. Viinikainen heittäytyy erilaisiin lähtöihin uudenlaisella varmuudella.

Viinikaisen materiaalin lisäksi trio - basisti Ville Herrala, rumpali Mika Kallio - tulkitsee kuulakkaalla tyylillä Toivo Kärjen tangon Siks oon mä suruinen. Se sopii kyllä joukkoon, vaikka voi jättää vertailukohtana melodian nälän. Nyt! päättyy pitkän paussin jälkeen nimettömään leikittelevään piiloraitaan, levyn toiseen yhteiseen improvisaation. Sen nimi on kuulemma Jaahas.

Harri Uusitorppa

Etelä-Saimaa 8.10.2011

Arktista jazzia

Pohjoisen taivaan alla ollaan.

Kun Viinikainen Trion esikoisalbumin ensimmäinen kappale Laavu hiipii kaiuttimista, kirkkaalla yötaivaalla näkyy Otava, Venus-iltatähti ja myriadi muita kirkkaita pisteitä. Karvat nousevat pystyyn, kun Mika Kallion rummutus luo äänitilaan avaruutta. Symbioosi Teemu Viikaisen kitaran ja Ville Heralan basson kanssa toimii kuin ajatus. Tällaista on pohjoinen jazz parhaimmillaan.

Ei liikaa ääniä, ei virtuositeettijuoksutuksia, vaan kylmän viileää rauhoittumista.

Suomalaisissa jazzpiireissä Teemu Viinikainen tunnetaan sofistikoituneena, älyllisenä kitaristina. Totta on, että muun muassa Jazzrytmit-lehden vuoden kitaristiksi vuosina 2002-2008 valittu Viinikainen päästelee Nyt!-levyllä harkitusti. Soitto Herrralan ja Kallion kanssa sujuu kuin ajatus.

Trion vetäminen kitaralla vaatii soittajalta loputtomasti variaatioita ja hienovireistä nyanssien hallintaa. Tässä Viinikainen onnistuu hyvin. Toki tempon lisääntyessä työkalupakista tuntuu löytyvän paljon myös iänikuisia juoksutuksia, joita jazzjameissa on kuultu jo jazzin keskiajalta saakka. Viinikaisen soundi on kuitenkin rikas: tarkkuus pitää pienissäkin yksityiskohdissa.

Albumilta löytyy seitsemän nimetyn sävellyksen lisäksi nimeämätön kahdeksas äänite, joka lienee hyvin vapaata jamia. Kiva jippo, mutta semi-infernaalinen kilkutus ja juoksuttelu vetää maton kaiken edellä soitetun alta. Laavu-, Maaninen- ja Vaellus-kappaleiden varaan rakentuva hieno kokonaisuus säröytyy turhaan loppunäpertelyyn.

Yllätysbonusta lukuunottamatta kyseessä on vaikuttava lajinsa edustaja. Viileä ilmaisu ei ehkä kaikkia iloisen ränttätätän kuuntelijoita Suomessa miellytä, mutta ulkomaille mentäessä tässä on mitä kaunein suomalaislahja, jonka voi ojentaa kenelle tahansa missä tahansa kolkassa maailmaa.

Matti Tieaho

Keskisuomalainen 10.9.2011

Teemu Viinikainen trio - Nyt!

Hankasalmen lahja Suomen jazzille, kitaristi Teemu Viinikainen lyö ässän pöytään. Basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion upean sensitiivisen taustatyän siivittämänä Viinikaisen kitara laulaa kauniisti ja lentää korkealle.

Levyllä soi viisi Teemun omaa sävellystä, yksi trion yhdessä muotoilema vapaataival ja kärkenä levyn paras sävellys, Toivo Kärjen ikivihreä Siks oon mä suruinen. Ja lymyäähän siellä piilokappaleena vielä toinenkin vapaa roiskaisu, jossa Viinikaisen liluttelu yltyy jo humoristiseksi.

Viinikaisen omissa kappaleissa ei ole unohtumatonta melodiikkaa Kärjen tapaan, vaan pääosassa on trion vastustamaton flow, jossa jazz-sielu saa rauhan.

Viinikaisella on takana ja meneilläänkin monia erilaisia pikkuyhtyeitä. On duo- ja triovirityksiä ja isompiakin ryhmiä, joten miehen kitarataituruus on saanut monipuolisen valotuksen. Jotenkin silti maistuu että juuri tässä triossa Viinikaisen persoona pääsee täysimmin esiin.

Pentti Ronkanen

Mikkeli 7.11.2009

JAZZPALKINTO YRJ√Ė KITARISTI TEEMU VIINIKAISELLE

Suomen Jazzliitto on 7.11. 2009 myöntänyt vuoden jazzpalkinto Yrjön Valtakunnallisilla Jazzpäivillä Mikkelissä kitaristi Teemu Viinikaiselle. Viinikainen on järjestyksessään 42. Yrjö-palkittu jazzmuusikko. Raati perusteli valintaansa erityisesti Viinikaisen hienostuneella rytminkäsittelyllä sekä hänen vahvalla dynamiikan ja äänenvärien hallinnallaan.

Hankasalmella vuonna 1975 syntyneen Teemu Viinikaisen verevä soitto on sävyttänyt usean merkittävän suomalaisen jazzyhtyeen ilmaisua. Viinikainen on instrumenttinsa taitajana ilmiämäisen korkealla tasolla, mutta hänen tekninen osaamisensa on aina musiikillisen kokonaisuuden palveluksessa. Myös vahva musiikillinen läsnäolo kuuluu hänen ilmaisunsa ominaispiirteisiin. Lisäksi Viinikainen pystyy luontevasti mukautumaan tyylillisesti hyvin erilaisiin tilanteisiin säilyttäen silti aina oman persoonallisen äänensä.

Monipuolista ammattiuraa suomalaisen jazzin huipulla tekevän Viinikaisen taituruudesta ovat päässeet nauttimaan lukuisat maamme arvostetuimpiin lukeutuvat kokoonpanot, joista Jazzliiton kiertueella joulukuussa 2009 kuullaan Juurihoito-yhtyettä. Muina esimerkkeinä mainittakoon The Bronson, U-Street All Stars, Perko-Pyysalo-Viinikainen, Mirja Mäkelä & Trio, Jussi Lehtonen Band sekä Jussi Fredriksson Busy Turtles. Viinikainen on myös johtanut omaa triokokoonpanoaan, joka mm. esiintyi tammikuussa 2009 yhteispohjoismaisella Vinterjazz-kiertueella Suomen edustajana. Muusikon työnsä lisäksi Viinikainen toimii kitaransoiton opettajana opinahjossaan Sibelius-Akatemian jazzosastolla.

Suomen Jazzliitto myöntää Yrjö-palkinnon vuosittain Valtakunnallisten Jazzpäivien yhteydessä. Palkinto on jaettu vuodesta 1967 lähtien ja sitä pidetään arvostetuimpana jazzmusiikin saralla myönnettävistä kunnianosoituksista Suomessa. Yrjö-palkitun valitsee Jazzliiton hallitus.

Yrjö-palkinto on vuosittain vaihtuva, Jazzpäivien sen hetkistä järjestelypaikkakuntaa edustavan taiteilijan teos. Tällä kertaa palkinto on mikkeliläisen kuvataiteilija Hanna Vahvaselän teos.

Keskisuomalainen 10.7.2009

PERKO S√ĄVELSI VIRSIST√Ą HENGITT√ĄV√Ą√Ą TAIDEILMAISUA

PERKO, PYYSALO & VIINIKAINEN Maan korvessa & Versioita virsistä Korpilahden kirkossa 9.7.2009

Virret sopivat suomalaiseen mielenmaisemaan hyvin. Ne ovat yleensä päältä päin synkkiä ja jäyhiä järkäleitä, joiden sisään kuitenkin parhaimmillaan kätkeytyy suuria tunteita ja musikaalista älykkyyttä.

Virsien uusi tuleminen on aikamme ilmiö. Esimerkiksi Samuli Edelmann, Maarit Hurmerinta ja jopa Viikate ovat versioineet virsiä omalla popformaateillaan

Osa suuresta yleis√§st√§ on oppinut tuntemaan my√∂s puhaltajataituri Jukka Perkon juuri virsiversioistaan. Perkon virsiversioinnit ovat mielenkiintoisia siksi, ett√§ samaan aikaan kun muut popularisoivat virsi√§ ÔŅĹ Perko tekee periaatteessa p√§invastoin ja muovaa niist√§ vapaastihengitt√§v√§√§ taideilmaisua

Jukka Perkon (saksofonit), Severi Pyysalon (vibrafoni) ja Teemu Viinikaisen (kitara) muodostama trio veti Korpilahden kirkon lähes täyteen. Hieno valinta konserttipaikaksi; viettäähön Korpilahti ensimmäistä kesäänsä Jyväskylänä

Kymmenen virttä muotoutui yhtenäiseksi kertomukseksi, jossa supisuomalaisiin melodioihin haettiin mausteita esimerkiksi Intiasta ja Kaukoidästä. Tutut teemat lipuivat pitkin ja poikin omia aikojaan modernien ja kekseliäiden äänikudelmien päällä

Sieltä täältä tunnistaa tutun pätkän ja hetken kuluttua taas sukelletaan syvemmälle kohti uusia vesiä. Virsien arvokkuus ja hienotunteisuus kuitenkin säilyy. Myös improvisaatiolle ja yksinpuheluille jätettiin mukavasti tilaa. Tunnin kestänyt konsertti oli hetkessä ohi.

Yleis√∂ katsoi ja kuunteli hiljaa; joku silm√§t kiinni, joku rinta voimakkaasti kohoille ja joku pyyhkien silm√§nurkkaansa. √Ą√§rett√∂m√§n musiikillisen lahjakkuuden ja tyylikkyyden edess√§ sanat tahtovat loppua. Musiikki alkaa siit√§, mihin sanat loppuvat, kuten Perko k√§siohjelmassa toteaa.

JUHA LUOMALA

Verkkouutiset 13.1.2008

MELODIOITA KITARALLA JA TRUMPETILLA

Toinen viime vuoden lopun kiintoisista kotimaisista jazzuutuuksista on kitaristi Teemu Viinikaisen ja trumpetisti Mikko Pettisen duolevy Searching for melodies. Akustinen duo tulkitsee levyllä muun muassa Burt Bacharacin, Tapio Rautavaaran, Kaj Chydeniuksen, Elvis Costellon ja Stevie Wonderin sävellyksiä.

Molemmat muusikot ovat viime vuosina olleet ahkerasti esillä eri kokoonpanoissa ja myös monilla levyillä. Duolevy päästää kuitenkin taidot ja näkemykset esiin vielä monia aiempia julkaisuja paremmin. Viinikaisen kitara soi täyteläisesti ja kantaa rytmiä, kun taas Pettinen lähinnä vastaa melodioista.

Ja melodioista on kyse, kuten levyn nimikin kertoo. Tulkinnoissa on näkemystä ja persoonaa, mutta myös asiaankuuluvaa kunnioitusta alkuteoksille. Hyvä esimerkki on Sininen uni, jonka teemaan Viinikainen johdattaa kitarasointujen introlla. Pettinen liittyy mukaan kuljettaen improvisaatiotaan teeman ympärillä tyylillä, joka yhdistää mollisointujen melankolian viiltävään ylärekisterin kirkkauteen.

Levyn äänimaailmaa leimaa rauhallinen puhtaus ja kirkkaus, sekä pitkähkön kaiun tuoma tilan tuntu, joka alleviivaa erityisesti Viinikaisen kitarointia. Levy on kuin maailman hälinän keskelle pystytetty rauhallisuuden saareke.

PETE PAKARINEN

Hifimaailma 1/2008

Pettinen&Viinikainen: Searching for Melodies
(Impala)

Hieno idea, onnistunut toteutus. Trumpetisti Mikko Pettinen ja kitaristi Teemu Viinikainen osuvat johonkin olennaiseen tarttuessaan jazzduona laajakatsantoiseen materiaaliin ja työstäessään siitä ehjän äänitekokonaisuuden. Akustisesti, avoimin aistein ja tyylitietoisesti, mutta silti suistumatta sievistelyyn.

Jazzin perinteisempää laitaa unohtamatta kaksikko ottaa mittaa niin Rautavaarasta (Sininen uni) kuin Stevie Wonderistakin (Secret Life of Plants) kajoten myös Chydeniukseen (Sinua, sinua rakastan) ja Burt Bacharaciin (Walk on By). Toimivia poimintoja melodisen musiikin eri maailmoista ja mitä mainioimpia löytäjä jazzinnusprojektin peruspilareiksi, omien sävellysten ohessa.

Tarina ei kerro, kauanko kaverukset ovat studioaikaa käyttäneet, mutta musisoinnin mutkattomasta menosta voisi päätellä taltiointien tapahtuneen vähin otoin. Jälkiprosessointikin lienee suoritettu minimalistisin metodein. Hyvä niin. Hengettämäksi hiottuja ja steriileiksi siivottuja hoitoja julkaistaan aivan riittämiin.

JAAKKO ER√ĄPUU

Aamulehti 13.4. 2006

VIRRET TAIPUVAT HERK√ĄKSI JAZZIKSI
Musiikki - Jukka Perko, Severi Pyysalo, Teemu Viinikainen Aleksanterin kirkko 11.4.

Virret ovat oivaa materiaalia kuulaan, pohjoismaisesti värittyvän jazzillisen ilmaisun pohjaksi. Niiden melodiat ovat eleettämän painavia, rytminen poljento yllättävänkin vetävää ja harmoniat yksinkertaisia, mutta samalla vapauttavia ja avaria. Kappaleiden traditionaalisuus puolestaan antaa niin muusikoille kuin yleisöllekin yhteisen taustan, jolle rakentaa rohkeasti uudenlaisia tulkintoja ja vastaanoton avoimuutta.

Aleksanterin kirkossa musisoinut saksofonisti Jukka Perkon, vibrafonisti Severi Pyysalon ja kitaristi Teemu Viinikaisen trio osoitti virsiohjelmallaan, miten eri musiikinlajien puroista voi ihanteellisimmillaan virrata jotakin suurta ja yhtenäistä. Trion häikäisevää soittoa kuunnellessa ei lopulta ollut niin väliä tuliko sieltä jazzia, kamarimusiikkia vai hengellistä musiikkia. Se oli vain puhdasta Musiikkia, jossa riitti annettavaa hyvinkin monenlaisiin tarpeisiin.

Perko-Pyysalo-Viinikainen -trio on on soittanut yhdessä pitkään, mikä kuului kautta konsertin mitä hienovaraisimpana sävyjen rikkautena. Näin saumaton vuorovaikutus voi kehittyä vain vuosien työllä. Tälle triolle onkin ominaista, että se todellakin on aito trio, jossa jokaisen soittajan panos on yhtä tärkeä.

Toisaalta nämä kolme muusikkoa ja instrumenttia täydentävät toisiaan mainiosti; Viinikainen komppasi erinomaisesti, Pyysalo loi kiehtovia harmonioita, ja Perko antoi melodioille usein sen lopullisen täyttymyksen muodon hienon sooloilunsa ohessa. Nautinnollisiin sooloihin ylsivät myös kitaristi ja vibrafonisti. Pyysalo rakensi huiman sävelten katedraalin Puolees Jeesus rukouksin -virren pitkässä johdantoimprovisaatiossa. Viinikainen taas työsti Käyn kohti sinua -virren alkua hiljaisin sävyin, mutta intensiivisesti ja taidokkaasti. Konsertin emotionaalinen huippu taisi olla Suojelusenkeli, johon trio latasi valtavasti herkkyydellä silattua energiaa. Lopun Nyt ylös sieluni innoitti muusikot musiikin perusteille, eräänlaiseen rytmiseen alkutilaan, jossa ääniä tuotettiin monenlaisin tavoin ja tehoin.

Harri Hautala

Savon Sanomat 21.3.2006

BEBOP - T√ĄYTT√Ą HERSYV√Ą√Ą EL√ĄM√Ą√Ą!
Jukka Perkon Viisikko Jazzklubilla 18.3.

viisikko

Harva meistä varmaan on kokenut elektrodien kautta annettavan söhköshokin. Mutta soittimilla annetun kuulijat saivat kokea, kun Jukka Perkon Viisikko avasi pelin Musiikkikeskuksen jazzklubilla viime lauantaina. Ensi isku annettiin Dizzy Gillespien (k.1993)sävellyksen Bebop tulkinnalla. Alttosaksofonisti Jukka Perkon johtama jazzkvintetti on todella superkokoonpano. Perkon itsensä lisäksi kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Teppo Mäkynen nappasivat viimevuotisen kriitikkoäänestyksen ykkössijan. Trumpetisti Tero Saarti ja basisti Ville Huolman niin ikään ovat jazzin saralla tunnettuja ja päteviä muusikkoja. Kuopiolaisen jazzyleisön vainu on hämmästyttävän hioutunut. Istumapaikat klubilla loppuivat heti kättelyssä.

Jukka Perkon Viisikon tyylillinen idea oli esitellä kuulijoille, mitä 40-luvulla syntynyt bebop oikein tarkoittaa. Sehän tarkoittaa sitä, että aiemmin hallinneeseen swingiin verrattuna sekä melodiat, harmonia että rytmit ovat komplisoidumpia. Siis kuulijankin rooli on vaativampi. llan sävellysnimissä Dizzy Gillespie, Perkon mukaan bebopin isä, äiti ja kätilö samalla, oli näyttävästi esillä, niin kuin pitääkin. Myös suomalaista materiaalia kuultiin, jonkin vanhemman klassikon tuore tulkinta sekä bändin omaa tuotantoa. Bebop-tyylillä soittavalle bändille blueskaan ei suinkaan ollut vierasta.

Ohjelmiston alkupuolella kuultu bluesnumero veti eteenpäin kuin riivattu. Ville Huolmanin bassotyöskentely oli vaikuttavaa, osakkeiden arvo on nousemassa. Säveltäjä Jukka Perkon kappale Tupe ei suinkaan ollut mitään kliseetä. Kvintetti rakensi numeron tulkintaan kerrassaan ihanan mainstream-vedon, imevän svengin vailla vertaa. Perko puhalsi altostaan rikkaat, päättymättömän pitkät säveljonot, Mäkynen rakensi kapuloillaan jännittäviä nyansseja. Gillespien sävellyksen Night in Tunisia tulkintaa voi pitää eräänlaisena tapauksena täälläpäin. Se synnytti ainakin varttuneen polven kuulijoissa luvallisen nostalgian ja autenttisen atmosfäärin. Viinikainen soitti loisteliaan, tyylinmukaisen, pitkän soolon, samaa työtä teki Perko salamasormillaan. Mäkysen väkevä soolo synnytti yleisässä ilonkiljahduksia. Loppuun Saarti kehitti komean epilogin. Sanalla sanoen bändi näytti, mitä on jazzin substanssi.

Entä romantiikkaa? Kyllä sitäkin. Rauno Lehtisen sävellyksessä On hetki Perko toteutti altollaan pilven pehmeän soinnin, ja Saarti seurasi vanavedessä. Gillespien Con Alma alkoi Viinikaisen pitkällä introlla, erinomaisen taidokkailla sointuharmonioilla. Siitä kehittyi herkkää, lyyristä bebopin romantiikkaa, jota yleisö kuunteli kuin kirkossa. Ohjelman viimeisenä numerona kuullun Mäkysen sävellyksen tempo oli kuin etenevää universumin alkuräjähdystä. Jälkiruoka oli tyylillä valittu, Tizolin ja Ellingtonin Caravan.

Todellisen jazzin gourmet-aterian tarjosi Jukka Perkon Viisikko. Sekä soittajien että yleisön tunnelma oli katossa. Jukka Perko on ohessa mahtava spiikkeri. Mutta pitäisi myös vähän varoa. Teppo Mäkynen meinasi jo kuolla yhdellä kohtaa nauruun, ja hän on tärkeä mies bändissä.

PAULI VESAKAS

Keskisuomalainen 14.3.2006

RIEMUKAS PALUU JUURILLE
Jukka Perkon Viisikko Jazz Barissa 12.3.2006

Jukka Perkon uusi yhtye avasi Jyväskylän debyyttinsä Dizzy Gillespien Bebop-biisillä, ja samalla tuli julistettua illan teema. Punainen lanka löytyi konstailemattomasta peruspiipopista ja sellaiseksi sovitellusta suomalaisesta iskelmästä. Joukkoon heitettiin myös muutamia omia sävellyksiä, jotka istuivat saumattomasti kokonaisuuteen.

Jukka Perko oli harjoitellut valmiiksi spiikin "enpä ole ennen nähnyt näin vähän ihmisiä Jazz Barissa". Sunnuntai baaripäivänä siis vähän jännitti etukäteen, vaan turhaan. Lähes salillinen musiikinystäviä oli löytänyt paikalle. Arki-iltoja silloin tällöin häiritsevät möykkääjät olivat jossakin ihan muualla. Kiitos kokeilusta, ja toivotaan jatkoa sunnuntai-jazzeille!

Jukka Perko on 20-vuotistaiteilijajuhlansa kunniaksi palannut siihen musiikkiin, jolla hän löi itsensä kansakunnan tietoisuuteen. Paluu bebop-juurille tällaisella huippumiehiställä on riemukas, ja kaikesta tekemisestä paistoi yhtyeen hyvä henki. Hauskanpito lavalla yltyi niin pitkälle, että paras sisäinen vitsi sai pelimannien pokan pettämään täysin kesken A Night in Tunisia -kappaleen.

Jos jazzin ylin ihanuus on sitä, että muhevasta yhteissoitosta irrotaan kukin vuorollaan ekstaattisiin sooloihin, Perkon Viisikko on hyvinkin ihana. Konsertti oli nyt kuitenkin hengeltään sunnuntainen, eli pikemminkin rennon jouheva kuin tiukan energinen. Se tuli joka tapauksessa selväksi, että bändin solistinen osaaminen on huippuluokkaa miten tahansa mitattuna.

Teemu Viinikainen soittaa tässä yhtyeessä pehmosointista orkesterikitaraa, ja vaikka konteksti on nyt huomattavasti totuttua perinteisempi, Viinikaisen koukeroinen lennokkuus hämmästytti jälleen. Trumpetisti Tero Saarti tykitti illan tulisimmat soolot, mutta taipui myös aistikkuuteen balladityylittelyssä.

Jukka Perko on siinä vaiheessa uraansa, että hänen ei enää tarvitse todistaa mitään kenellekään. Kaikki korvalliset sen tietävät: tässä on yksi maailman parhaista saksofonisteista. Perko soittaa alttoa täydellisesti, pakottoman irtonaisesti ja täyteläisen kypsästi. Encoren Bud Powell -tribuutissa Perko palautti mieleen läpimurtoaikansa lempinimen Little Bird, niin kevyttä ja kaunista oli alttosaksofonin liito.

PENTTI RONKANEN

Rytmi-lehti 7/2005

Teemu Viinikainen: Tales of Robert Dickson
KSJAZZ

IMPROVISOIDEN STUDIOSSA

Palkittu ja kehuttu kitaristi Teemu Viinikainen meni puolisentoista vuotta sitten studioon valmiin sävellyskasan ja pitkäaikaisten soittokumppaneidensa, basisti Timo Hirvosen ja rumpali Jussi Lehtosen kanssa. Mukaan otettiin vielä sopivasti täällä vieraillut trumpetisti Tim Hagans, jonka kanssa trio oli jo aiemmin soitellut.

Vaan kuinkas kävikään! Sävellysnipusta hyödynnettiin loppujen lopuksi vain kolme kipaletta. Loput, eli suurin osa levylle päätyneestä musiikista, syntyi studiossa spontaaneina yhteisimprovisaatioina. Peruskolmikon neljän vuoden yhteinen soittokokemus on antanut hyvän pohjan heittää hilseestä tavaraa purkkiin, ja alan vanhana kettuna Hagansin on ollut helppo hypätä mukaan musiikin virtaan.

Puolihuolimattomalla sokkokuuntelulla eroa nuoteiksi kirjoitettujen biisien ja improvisaatioiden välillä ei edes huomaa. Tarkemmalla kuuntelulla sitten toki huomaa, milloin teemat tulevat valmiiksi kirjoitetuista nuoteista ja ovat strukturoidumpia kuin hatusta paiskatut biisit. Musiikillisesti sävellykset ja improvisaatiot ovat tasa-arvoisessa asemassa keskenään: täysipainoista ja tyylikästä tavaraa molemmat.

TIMO V√ĄH√ĄSILTA

Keskisuomalainen 13.10.2005

√ĄLYA, ILOA JA ENERGIAA
Kanneste-Viinikainen-Riippa Jazz Barissa 12.10.2005

kvr

Saksofonisti Jussi Kannaste on viime aikojen positiivisimpia "uusia" ilmiöitä kotomaan jazzkentillä. Hän ei monien muiden saksofonistien tapaan ole noussut pinnalle varhaiskypsänä teinitähtenä, vaan on tullut tunnetuksi vasta nyt vajaat kolmikymppisenä, valmiiksi kypsänä taiteilijana ja persoonallisena muusikkona.

Kannaste iski ensimmäisen kerran kunnolla viime vuoden joulukuussa, jolloin Suomea kiersi yhdessä toisen saksofonistin, Olli Ojajärven kanssa kasattu kvartetti. Vastikään debyyttilevynsä julkaissut Kannaste-Ojajärvi Quartet on loistava pikkuyhtye, nykysaksofonin taidetta mehevimmillään.

Reippaasti erikoisempi kokoonpanoltaan on Kannasteen uusin projekti, trio, jonka täydentävät kitaristi Teemu Viinikainen ja rumpali Joonas Riippa. Saksofoni, kitara ja rummut ei ole mikään arkipäiväinen yhdistelmä.

Pakolliseksi mielletyn basson puuttuminen antaa soittajille vapauksia rytmien ja harmonioiden käsittelyyn, mutta tuo myöskin vastuuta. Homma on pidettävä raiteillaan ja svengi luotava ilman tuota yleensä niin uskollista solistisen muusikon parasta ystävää.

Erikoisella koostumuksellaan KVR-trio ylsi Jazz Barissa suorastaan loistokkaaseen toteutukseen. Yhtyeen aseita olivat irtonainen ja kepeän leikittelevä yhteispeli, mykistävä solistinen osaaminen ja perusteelliset, mutta jäntevästi kehitellyt improvisaatiot. Nyt uskottiin vahvasti yksilöiden osaamiseen, annettiin tilaa solistisille seikkailuille.

Teemu Viinikainen soittaa nykyään keikoilla jo sellaisia juttuja, että voidaan ihan tosissaan puhua maailmanluokan kitaristista. Taas kuultiin soundillisesti upeata, teknisesti kekseliästä ja uskaliasta irrottelua.

Tässä on nyt sellainen muusikko, jolla on mahdollisuuksia viedä jazzkitaraa ihan uusiin suuntiin. Ajoittain huikeata näytöstä!

Paitsi ettei tietenkään ollut kysymys mistään näytöksestä. Kyllä trio toimi upean eläväisesti nimenomaan kokonaisuutena, niin omissa tuoreissa originaalikappaleissaan kuin versioidessaan nokkelasti mm. Thelonious Monkia, Sam Riversia tai Antonio Carlos Jobimia.

Jazz Barin tällä kertaa vahvasti muusikkopitoinen yleisö hyrisi tyytyväisenä keikan jälkeen. Ei ihme, saatiinhan nyt kuulla musiikkia, jossa oli runsain määrin ja hyvässä suhteessa älyä, iloa ja energiaa.

PENTTI RONKANEN

Suomijazz 5.10.2005

Teemu Viinikainen: Tales of Robert Dickson
KSJAZZ

Levyn kuva

Suomijazzin arvio:

Teemu Viinikainen on osoittanut muusikon taitonsa suomalaiselle jazzyleisölle jo monella tavalla. Ehkäpä siksi hänen ei ole ensimmäisellä levyllään tarpeen pullistella kitarasankarin lihaksilla, vaan hän voi luottaa oman tekemisensä kypsään musikaalisuuteen ja levyllä soittavan oivallisen yhtyeen kuuntelevaan yhteispeliin. Jopa levyn solistinen pääosa on levyn amerikkalaisella vieraalla trumpetisti Tim Hagansilla, joka on tullut ainakin täällä Pohjois-Suomessa tunnetuksi Luulajassa majaansa pitävän mainion Norrbotten Big Bandin kapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Davismaisen harkitusti soittava Hagans sopii erinomaisesti levyn rauhalliseen henkeen. Myös Timo Hirvosen ja Jussi Lehtosen komppipari onnistuu löytämään musiikin kokonaisuutta tukevan vähäeleisen grooven.

Tasalaatuisen levyn kohokohdiksi erottautuvat jämäkkä "Sneaking Part I", jännittävästi hiipivä "Space Dozen" sekä akustisella kitaralla soitetut sooloraidat, musiikinlajin perusasioita pelkistävä "The Blues" ja levyn herkästi päättävä "Kaituri". Oman lisävärinsä levylle tuovat myös kaksi kitaran ja trumpetin duoimprovisaatiota. Teemu Viinikainen on julkaissut onnistuneen itsensä näköisen ja sympaattisen debyyttilevyn, mikä ei varmasti ole yllätys Viinikaisen harkitun tyylikästä kitarataidetta aiemminkin kuunnelleille.

JUKKA PIIROINEN

Keskisuomalainen 26.9.2005

TEEMU VIINIKAINEN ON SYKSYN "KUUMA" KITARISTI
Tales of Robert Dickson (KSJAZZ)

Levyn kuva

Kolme kotimaista jazzuutuutta, yksi kitaristi. Hankasalmelta maailmalle lentänyt Teemu Viinikainen kasvattaa levytettyä tuotantoaan tasavahvalla trilogialla, joista omiin nimiin tehty soolo esittelee kitaristin tyylikästä soittoa monipuolisimmin.

Teemu Viinikaisen ensimmäisen "oman" levyn kappaleista vain kolme on ennalta sävellettyä musiikkia. Muut ovat syntyneet studiossa improvisoiden. Musiikki on kuitenkin niin selväpiirteistä, ja kokonaisuus dramaturgisesti taiten ryhmitelty ja rytmitetty, että tuota tekemisen tapaa on vaikea todeksi uskoa. Levyltä löytyy selkeä punainen lanka, oma hyvä henki.

Viinikaisen johtama perustrio on ollut kasassa nelisen vuotta. Basisti Timo Hirvonen on maan kyvykkäimpiä sähköbasisteja ja rumpali Jussi Lehtonen vähintään samaa tasoa. Hirvosta ja Lehtosta on kuultu monissa superenergisissä yhteyksissä, mutta tällä levyllä turboahdettu draivi antaa tilaa rauhallisemmalle etsinnälle ja sävyttelylle.

Viinikainen itse antaa levyllä hyvän kuvan monipuolisesta osaamisestaan ja tyylitajustaan. Levyllä voikin kuulla kerrassaan omaperäistä ja kypsää kitarataidetta.

Vaikka solistinen voima olisi omillaankin riittänyt hyvin, trio esittelee bonuksena vielä vierailevan solistin, amerikkalaisen trumpetistin Tim Hagansin. Suomestakin löytyy jo mielenkiintoisia trumpetisteja, mutta kyllä taidokas Hagans on hyvä valinta. Ja tuopa Hagans mukanaan oivan työvälineenkin yhtyeelle.

Hiljaisen sinisävyinen Space dozen on Hagansin sävellys, ja sen hillitynkomea sfääreily määrittelee hyvin levyn linjaa: Viinikainen ja kumppanit makustelevat ihan rauhassa, etsiskelevät ajan ja ajatuksen kanssa yhteistä säveltä, ja lopputulema on vaikuttava.

Kvartettisoitannan lomassa tunnelmoidaan pienemmin. Kahden soolokappaleensa lisäksi Viinikainen improvisoi yhdessä Hagansin kanssa pari lyhyttä välisoittoa. Sooloissa ja duoesityksissä sähkökitara on vaihtunut akustiseen, ja upeasti soi tämäkin instrumentti. Kuunnella sopii Viinikaisen levollista bluesimprovisaatiota tai levyn rauhaisaa lopetusta, Perko-Pyysalo-Viinikainen levyltä tuttua Kaituri -helmeä.

PENTTI RONKANEN

Hifi-lehti 9/2005

Teemu Viinikainen
Tales of Robert Dickson,
KSJAZZ

Levyn kuva

Kerta kaikkiaan loistava esikoislevy, jossa kitaristi Viinikainen kunnostautuu myös tuottajana ja Tommi Vainikainen äänittäjänä ja miksaajana. Bändissä soittavat amerikkalainen tähtitrumpetisti Tim Hagans, basisti Timo Hirvonen ja rumpali Jussi Lehtonen. Hagansin ilmiselvä Miles Davis -henkisyys lisää albumiin ilmavuutta ja rauhaa. Erityisesti ilahduttavat studiossa toteutetut improvisoinnit, jotka hahmottuvat kirkkaina ja leijuvat aistikkaina alitajuntaan. Kaikilla muusikoilla on ihailtavan suuret korvat. Mutta miten maineikas 1810-luvun sioux-heimon intiaanipäällikkö Robert Dickson liittyy asiaan??

ERKKI LEHTOLA

Verkkouutiset 11.8.2005

VIINIKAISEN VAKUUTTAVA SOOLO

Levyn kuva

Jazzkesän mielenkiintoisin uutuus on kitaristi Teemu Viinikaisen soolodebyytti Tales of Robert Dickson, jolla niinikään kannuja paukuttaa rumputaiteilija Jussi Lehtonen. Muut soittajat ovat amerikkalaistrumpetisti Tim Hagans ja tanakka fenderbasisti Timo Hirvonen.

Viinikainenkin, joka muuten on viime vuoden Sony Jazz -palkittu, on jo monesti ja monien mukana levyttänyt, joten kovasti paikallaan on kuulla häntä omalla levyllään. Ympäröivä kolmikko luokin koko ajan kiinnostavana pysyvän ympäristön Viinikaisen akustisen teräskielikitaran herkälle ja vivahteikkaalle soinnille.

Hagansin trumpetti on tosin välillä vähällä varastaa shown, mutta toisaalta taipuu myös oivallisesti säestyksellisempään osaan yhteisissä duo-improvisaatioissa. Sääli, että ne jäävät niin lyhyiksi. Toisaalta tunnelmien hallitussa vaihtelussa on myös levyn mielenkiinto. Pohjalla on sähköinen jännite silloinkin kun eturivissä tunnelmoidaan.

Improvisoinnin voimasta sekä toimivasta kemiasta soittajien kesken kertonee myös se, että monet levyn kappaleista on merkitty koko yhtyneen sävellyksiksi. Mutta aivan herkullisesti ÔŅĹ vahvalla näkemyksellä ÔŅĹ soi myös Viinikaisen soolokitara neljä ja puoliminuuttisella kappaleella The Blues. Oiva levy paranee vain kuuntelun mittaan.

Tales of Robert Dickson on mielenkiintoisesti julkaistu Yhdysvalloissa vaikuttavan suomalaisrumpali Klaus Suonsaaren KSJazz -levymerkillä. Äänitykset on tosin tehty jo keväällä 2004 Helsingissä.

PETE PAKARINEN

JAZZKITARAN JUHLAA

The Bronson Jazz Barissa 18.11.2004

Bronson

Teemu Viinikainen (g)
Mikko Helevä (org)
Teppo Mäkynen (dr)

The Bronson tarjosi kitaristi Teemu Viinikaisen johdolla makoisan jazzillan Jyväskylässä. Konsertin yleisö oli jazzin tulevaisuuden kannalta ilahduttavan nuorta, ja myös muusikkopitoisuus oli huomattavan korkealla. Teemu Viinikainen ja Teppo Mäkynen ovat kiinnostavimpia ja seuratuimpia nuoria muusikoitamme, joten kitaristeja ja rumpaleita oli nytkin runsaasti paikalla oppia ammentamassa.

Tiukka pikkuyhtye veti kaksi toimivaa, energistä settiä, mutta antoi tilaa myös lyyriselle maalailulle. Keikan alkuosan kappaleet eivät sävellyksinä jääneet vielä sen kummemmin mieleen, vaikka olivatkin oivallisia alustoja The Bronsonin vaihtelevalle ja hyvin jäsennellylle jamittelulle. Stevie Wonder teki seuraa mm. Helevän ja Viinikaisen kappaleille. Tärkeintä oli kuitenkin se miten yhtyekudos eli ja hengitti ja miten The Bronsonin soittajat irtosivat lennokkaisiin sooloihin.

Toisen setin puolivälissä alkoi sävellyksellisestikin vahva jakso, jossa Paul Simonin Still Crazy After All These Years toimi hyvänä kevyenä välipalana painokkaiden teosten välissä. Näitä olivat Teppo Mäkysen sävellys Wheat Beaver ja Charlie Minguksen nerokas sinisävyinen Goodbye Pork Pie Hat, joka oli Teemu Viinikaisen verevän sävyttelyn ja linjakkaan improvisoinnin näytöstä, kitaransoiton juhlaa siis.

Muutenkin Viinikainen esitti illan aikana ehkä parasta mitä olen häneltä kuullut. Soundillisesti poissa oli nyt U-Street -kuvioista tuttu pinkeän tiukka sähkökitarasoundi, ja tilalle oli tullut erinomaisen miellyttävä, paksu ja pehmeä puoliakustisen orkesterikitaran sointi. Tämä Jazzliiton kiertue oli suoraa seurausta Viinikaisen voittamasta Sonyn jazzpalkinnosta. Siinä mielessä The Bronson osui nappiin, juhlakalu Viinikainen oli hienosti esillä ja ylsi parhaimpaansa.

Kun myös Teppo Mäkynen tuntuu sopeutuvan ongelmattomasti mihin tahansa jazzilliseen, rytmimusiikilliseen ja improvisoivaan meininkiin, The Bronsonilla on jamitteluilleen koossa oivallinen pohja. Mitään vikaa ei ole myöskään kolmannessa pelimannissa, jouhevasti svengittelevässä urkuri Mikko Helevässä. Pientä ongelmaa The Bronsonin kokonaisuuteen syntyy kuitenkin bassokuljetuksista. Hammondistien tyypilliseen tapaan Heleväkin hoitaa yhtyeen bassot, mutta hänen vasen kätensä ei pärjää tässä hommassa esimerkiksi Barbara Dennerleinin jaloille, eikä tietenkään yhdellekään pätevälle oikealle basistille. Vertailu on tietysti epäreilua, hammond -bassot kuuluvat tähän alkujaan säästösyistä kehittyneeseen yhtyeformaattiin ja sillä siisti.

Omanlaisensa tiivis svengi ja rytmillinen ajattelu formaatista syntyy, täysin oikean basistin käytöstä poikkeava. Eikä Helevän basson svengaavuudessa sinänsä mitään vikaa ollut, yksinkertainen oli nyt kaunista, ja musiikissa tapahtui kyllä tarpeeksi ilman basistiakin. Jazz Barin keikalla probleemia tuli lähinnä soundillisesta puolesta, hammondbasso ei nyt erottunut tarpeeksi selkeästi, vaan jäi pohjalle hahmottomana humisemaan.

Perusteiltaan The Bronson on mainiota modernia urkujazzia, mutta mielenkiintoiseksi bändi kohoaa kyllä nimenomaan Viinikaisen solististen kykyjen ansiosta. Maailmanluokan meininkiä Hankasalmelta!

PENTTI RONKANEN